Herään julmasti piipittävään kännykän herätykseen aivan liian aikaisin aamulla. Sammutan metelin salamannopeasti ja kääriydyn vielä lämpöisen periton syleilyyn. Yritän availla silmiäni ja totutella valvetilaan. Vieressäni tuhiseva ekaluokkalainenkin availee silmiään ja me molemmat hymyilemme.
-Voisiko joku pysäyttää kaikki maailman kellot, ettei tarvitse nousta? Saatais vielä köllötellä rauhassa ja vaikka jatkaa unia, tuumailen. -Isä voisi! Sehän koodaa, niin se voi pysäyttää kellot! Nauramme ja nousemme päivän puuhiin.
Lounaalla havahdun ajatukseen, että voisiko aika olla mun kaveri? Ettei sen tarvitsisikaan olla se ikuinen kiireen ja ahdistuksen lähde, jota vastaan usein huomaan taistelevani. Se myös tavallaan määrittää olenko onnistunut ja hyvä ihminen tänään. Ehdinkö johtamaan perheen aamupuuhat niin, että jokainen on ajallaan koulussa ja itse töissä? Pidän huolen harrastuksiin ehtimisestä ja vielä illalla, että kasvava lapsi on ajoissa nukkumassa, jotta hän saa suositellun määrän unta. Itse kiirehdin päivän aikana työssäni: ehdinkö tehdä vielä tämän homman ennen seuraavaa palaveria? Tai lounastaukoa. Milloin lähden, jotta ehdin seuraavaan junaan? Kovin on ehtiminen tärkeää.
Illalla voin sitten tehdä päivän ehtimistilinpäätöksen ja katsoa kuinka hyvin selviydyin. Jos lapsi on ajallaan sängyssä, eikä kukaan myöhästynyt päivän menoista, niin olen onnistunut! Olen hyvä ihminen. Mutta jos jostain syystä joku kohta päivästä ei mennyt suunnitelman mukaan, niin määrittääkö tämä tapahtuma tai ehtiminen minun hyvyyttäni ihmisenä? Tai äitinä? Oma sisäinenpuhe voi olla aika julmaakin tässä kohdassa...
Teen mielelläni aikatauluja esim. monelta syön lounaan. Huolehdin, ettei omat ruokailuvälit veny liian pitkiksi, jolloin seurauksena saattaa olla nälkäkiukku. Suunnittelen milloin lähden kotoa, että ehdin junalle ja mietin missä kohtaa kurvaan ruokakauppaan. Ja sitten kiirehdin,että ehdin näihin itselleni asettamiin aikatauluihin...
Palatakseni siihen oivallukseeni ajasta. Ehkä aika voisi olla ystäväni? Ruokailun suunnittelussa saan ajasta ystävän. Se helpottaa oloani, kun saan varata itseni ravitsemiseen rauhallisen hetken sopivin väliajoin. Jos kokeilen varata hieman enemmän aikaa siirtymiseen töistä junalle tai ruokakaupassa käyntiin, niin silloin minulla olisi rauhallista aikaa olla kiinnostunut ympäröivästä maisemasta - olla paremmin hetkessä. Ei olisi kiireen tunnetta. Jos pysähtyisin siihen mitä olen tekemässä: kävellessäni kiinnittäisin huomiota ympäristööni, ystävän kanssa puhelimessa jutellessa kuuntelisin hänen sanojaan, enkä tekisi samalla muuta ja malttaisin kuunnella lapsen innokasta tarinaa Pokemon Gon hahmojen kehitysvaiheista vaikka en niistä mitään ymmärräkkään. Se mikä ei ehkä minulle tunnu sillä hetkellä kovin tärkeältä, saattaa vastapuolelle olla kovinkin merkityksellistä - tulla kuulluksi ja nähdyksi.
Pysähtymällä hetkeen, olemalla läsnä, aika muuttuu ystäväksi ja oma elämä täytyykin merkityksellisistä kohtaamisista ja havainnoista! Olisko kiire kuitenkin ihan itse omaan mieleen luotua harhaa?
Kommentit
Lähetä kommentti